Vuosi Englannissa

Postauksen kuvituksena satunnaisia räpsyjä viimeisen vuoden ajalta.

10.3 tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun muutin Englantiin. Aivan käsittämätöntä kuinka äkkiä tämä ensimmäinen vuosi on mennyt! Vaikka toisaalta tuntuu että juurihan minä pari kuukautta sitten pakkasin muuttokuormaani ensin Jyväskylässä ja sitten Vimpelissä mieli myllertäen että pian sitä ihan oikeasti muutetaan ulkomaille, niin toisaalta tuntuu kuin olisin asunut Englannissa jo pienen ikuisuuden. Ja onhan se vuosi kuitenkin loppuviimeinen melko pitkä aika. Vuoden jälkeen voi jo sanoa alkaneensa sopeutumaan uuteen elämään ja pikkuhiljaa näkemään että minkälaista se elämä uudessa kotimaassa onkaan. Enää ei selkeästikään olla lomalla, vaan ihan oikeasti asutaan ulkomailla.

Norwichin upea kaupunki vei täysin sydämeni viime vuonna, siellä täytyy pian päästä käymään uudelleen!

En tiedä miten tämän ensimmäisen vuoden täällä oikein summaisi. Tuntuu mahdottomalta pukea sanoiksi vuotta, joka on muuttanut elämäni täysin. Ei ollut ollenkaan itsestäänselvyys alunperinkään, että rohkenisin lähteä toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani ulkomaille muutosta. Ennen kaikkea valitettavasti mietin mitä muut ihmiset ajattelivat suunnitelmistani. Epäröin että pärjäisinkö. Mitä jos lähtisin Englantiin, mutta haluaisinkin pian palata jo takaisin Suomeen? Olisinko silloin epäonnistunut? Pelottavinta oli ehkä kuitenkin täydelliseen tuntemattomaan hyppääminen. Olen luonteeltani perfektionismiin taipuva ja minulle luonteenomaista on suunnitelmien viimeistä piirtoa myöten hiominen. Juuri tästä syystä ulkomaille muuttaminen oli minulle erityisen haastavaa. Oli mahdotonta tehdä suunnitelmia, kun ei edes oikeastaan tiennyt minne on menossa. Tämä valtava epävarmuus saikin minut miltei perääntymään useaan otteeseen prosessin aikana. Oli sietämätöntä kun ei vain kerta kaikkiaan voinut pitää kaikkia lankoja käsissään ja tietää kuinka kaikki tulisi lopulta menemään. Ja onneksi en tiennyt, sillä en varmasti olisi lähtenyt Englantiin ollenkaan, jos olisin tiennyt minkälaista tunteiden vuoristorataa sopeutuminen tulisi olemaan.

St. Paul's Cathedral Lontoossa

On sanoinkuvaamattoman raskasta ja kuluttavaa aloittaa elämän rakentaminen aivan tyhjästä uudessa maassa ja ympäristössä, jossa ei tunne yhtään ainoaa ihmistä. Oli melkoinen tunne kun minua varten lentokentälle tilattu taksi jätti minut matkalaukkujeni kanssa sairaalan eteen eikä kukaan ollut minua vastassa. Viimeisimpään rekrytointifirman sähköpostiinkin oli jätetty vain taksiyhtiön puhelinnumero johon vahingossa soitin, koska en tiennyt minne mennä. Voin kertoa että olo oli ihan hivenen yksinäinen ja neuvoton siinä vaiheessa. Mielessä kävi tilata taksi takaisin lentokentälle ja lentää välittömästi takaisin Suomeen. Siitä kuitenkin lähdettiin hiljalleen pala palalta rakentamaan elämää Englannissa.

En voi valehdella ettenkö olisi alkuun pitkään ollut Englannissa todella yksinäinen. Uuden työn aloittaminen uudessa maassa vieraalla kielellä vei kaiken energian ja uusien ihmissuhteiden luominen ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin olin kenties ajatellut. Oli aivan eri asia muuttaa opiskelemaan Jyväskylään ja aloittaa opinnot, jolloin helposti ystävystyi ihmisten kanssa jotka olivat samassa uudessa tilanteessa kuin minä. Tällä kertaa minä tulin kuitenkin yksin itselleni täysin vieraaseen paikkaan ihmisten keskelle, joilla on jo oma elinpiiri ja ystävät.

Brightonin rantaviiva on henkeäsalpaavan kaunis! ♥

Minusta tuntui että ihmiset olivat alkuun minusta innoissaan, aivan kuin lapsi jostain uudesta lelusta. Ihmiset kyselivät taustoistani ja mikä oli saanut minut tulemaan Suomesta tänne. Valitettavasti on kuitenkin sanottava että ensimmäisessä työpaikassani tutustuminen oikeastaan kaikkien kanssa jäi vain tälle hyvin pinnalliselle tasolle. Useat työkaverit kyllä puhuivat että järjestetään illanistujaisia tai lähdetään elokuviin. Tuota taannoista palkintogaalaa lukuunottamatta en kuitenkaan viettänyt entisten työkavereideni kanssa aikaa ollenkaan. Yksi entisistä työkavereistani halusi myös todella kovasti nähdä minut edellisen Suomi-lomani ja uuden työni aloituksen jälkeen ja sanoi ostaneensa minulle joululahjankin. Minä sitten velvollisuudentunnosta kannoin hänelle joululahjan Suomesta. Ei liene vaikea arvata että tuo joululahja odottelee edelleenkin vastaanottajaansa lipaston pohjalla. Yritin usein kysellä työkavereiltani josko voisimme tehdä jotain yhdessä, mutta joka kerta tapaamiset peruuntuivat ennemmin tai myöhemmin syystä tai toisesta.

Minusta tuntui aivan järjettömän pahalta, koska tuossa vaiheessa nuo tapaamiset olisivat olleet suunnilleen ainut työn ulkopuolinen ihmiskontakti kuukausiin kämppiksiä lukuunottamatta. Erityisesti noina ensimmäisinä kuukausina kaipasinkin ystäviäni ja läheisiäni Suomessa niin paljon, että teki ihan fyysisesti kipeää. Kyse ei ole missään vaiheessa ollut oma-aloitteisuuden puutteesta vaan siitä että olen lopulta väsynyt tekemään suunnitelmia, jotka toinen osapuoli kerta toisensa jälkeen peruu. Tuossa vaiheessa tahtoi vähän mennä usko ihmisiin. Tai tarkemmin sanottuna englantilaisiin.

Onneksi minulla on käynyt myös vieraita lievittämässä koti-ikävää. ♥

Kaikista vaikeuksista huolimatta en kuitenkaan voi sanoa päivääkään katuneeni päätöstäni muuttaa Englantiin. "Life is about change. Sometimes it's painful. Sometimes it's beautiful. But most of the time, it's both." Olen vihdoin saanut ihania, varmasti myös elämänmittaisia ystäviä, joita en muutoin olisi koskaan tavannut. Olen löytänyt ihanan kodin, jota en enää jaa kämppisten, vaan ystävien kanssa. Välillä porukalla keittiössä ollessa ja yhdessä jutellessa joutuu ihan nipistämään itseään, että elänkö minä ihan oikeasti tätä elämää täällä näiden ihmisten kanssa. Niin tavallista, mutta välillä kun sen oikein oivaltaa, kuitenkin niin täydellistä. Tai se että saatan kotioveltani matkustaa tunnissa Lontoon keskustaan. Edelleenkin joka kerta Lontoossa ollessa mieleen nousee ajatus, että en ole täällä enää turisti. Tuntuu käsittämättömältä kävellä Lontoon katuja ja ajatella, että minä oikeasti asun täällä. Olen myös kenties ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt työn jota taidan ihan aidosti rakastaa. Koen, että työtäni arvostetaan ja teen työtä, jolla on oikeasti merkitystä.

What I love most about my home is who I share it with. ♥

Vuosi on opettanut minulle todella paljon. Niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin, olen kasvanut tämän vuoden aikana ihmisenä todennäköisesti enemmän kuin koko tämän astisen elämäni aikana yhteensä. Sitä on jopa tietyllä tapaa tullut täysin sokeaksi omalle henkilökohtaiselle kasvulleen viimeisen vuoden aikana. Kun ihmiset sanovat minulle, että olen ollut todella rohkea kun olen muuttanut ulkomaille, on ensimmäinen ajatukseni usein, että eihän tämä nyt niin iso asia ole ollenkaan. Enhän minä ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka tämän ratkaisun tekee. Sitten sitä kuitenkin tajuaa, että on myös ihmisiä jotka haaveilevat samoista asioista elämänsä läpi rohkenematta ottaa niitä ratkaisevia askelia unelmiaan kohti. Olen toistellut tätä ajatusta paljon jo aikaisemmin, mutta se vain summaa ajatukseni ajastani täällä niin hyvin - olen elänyt sekä elämäni parasta että vaikeinta aikaa. Ja sitähän se elämä kokonaisuutena on, sekä iloa että surua. Olen kokenut vuoden aikana kenties enemmän kuin tähän saakka elämässäni. Ja näin vuoden jälkeen voin ihan rohkeasti sanoa, että olen itsestäni aivan järjettömän ylpeä!

Anna - inspiraationi Englantiin lähtemiseen ja korvaamaton tuki kun koti-ikävä on iskenyt tai Englanti potkinut päähän. ♥ Kiitos kun olet. ♥

It's better to look back on life and say "I can't believe I did that" than to look back and say "I wish I'd done that".

Toivottavasti saitte näistä hajanaisista ajatuksista edes jollain tavalla kiinni. Olikin aivan uskomattoman vaikeaa tiivistää vuoden aikaisia tuntemuksia luettavan mittaiseksi kokoelmaksi. Aion vielä erikseen paneutua kokemuksiini sairaanhoitajana työskentelystä Englannissa tämän ensimmäisen vuoden ajalta, siitä riittääkin kirjoitettavaa!