Puoli vuotta Englannissa

On aika rikkoa 9 kuukauden ja 26 päivän blogihiljaisuus. Ennen kuin alan jälleen päivitellä kuulumisia nykyhetkeen, ajattelin kuitenkin julkaista tämän luonnoksiin jääneen postauksen, jonka kirjoitin viime syksynä. Seuraavana siis mietteitä puolen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen.

Englantiin muutostani on tänään kulunut tarkalleen kuusi kuukautta ja yksi päivä. Jaksan edelleen viikottain ihmetellä, että ihan oikeastiko minun vakituinen osoitteeni on tällä hetkellä Englannissa. En tiedä johtuvatko nämä epätodelliset fiilikset siitä, että en oikeastaan koskaan uskonut oikeasti uskaltavani toteuttaa unelmiani. Haaveilin ulkomaille muutosta vuosia, mutta edes muuttoa edeltävinä viimeisinä kuukausina en oikeastaan uskonut, että lopulta muuttaisin tänne. En tiedä mistä nämä fiilikset johtuvat, mutta kaiketi sitten olin varma että jänistäisin viime tippaan ja peruisin koko muuton. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan! Vakituinen osoite Englannissa, vapaapäivää viettelemässä Starbucksissa blogia kirjoitellen ja mango-passion mehua siemaillen.

Ulkomaille muuton honeymoon-vaihe on tässä vaiheessa jo ohitettu. Arki on löytänyt uomansa ja työt sujuvat jo rutiinilla. Töiden tekeminen englanniksi ei vie enää kaikkea energiaa vaan kommunikointia vieraalla kielellä sujuu suurimmaksi osaksi jo melko vaivattomasti. Teen ruokaostokset viikottain kotiinkuljetuksella samasta ruokakaupasta, olen löytänyt kahvilan joka tarjoilee kaupungin parhaat latet, käyn säännöllisesti pedikyyrissä koska se on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa, olen oppinut rakastamaan pyykinpesua, olen hankkinut itselleni salijäsenyyden paikalliselta salilta, olen hankkinut kirjastokortin, sekä rekisteröitynyt paikalliselle lääkärille. Arkisia asioita, vai mitä? Niin se arki vain lopulta löytää uomansa asuinmaasta huolimatta.

Työ on kuitenkin aiheuttanut minulle paljon stressiä viime aikoina. Vaikka päivät alkavatkin jo sujua rutiinilla, minulla on silti suuria vaikeuksia saada työni tehdyksi vuoron päättymiseen mennessä. Kaiken muun saan kyllä yleensä kunnialla hoidettua, mutta vaikeudet alkavat siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa kirjaamaan päivän tapahtumia potilastietoihin. Luulen ongelman kohdallani johtuvan siitä, että osastomme on äärettömän kiireinen ja meluisa. Kirjaaminen vaatii keskittymistä, joka minun on huomattavan vaikea saavuttaa ympäristössä joka ei päiväsaikaan hiljene hetkeksikään. Meillä ei ole toimistoa tai hiljaista tilaa, jossa kirjata, vaan kaikki tapahtuu kaiken hälinän keskellä. Kirjaaminen yleensä myös keskeytyy jatkuvasti - potilas pyytää kipulääkettä, omainen haluaa tietää mitä viimeisien päivien aikana on tapahtunut, puhelin pirisee taukoamatta ja sinua pyydetään langan päähän, lääkäri pyytää ottamaan potilaasta verikoetta, kollega pyytää apua huumelääkkeiden kanssa tai hoiva-avustaja pyytää katsomaan potilaan painehaavaa.

Nämä keskeytykset ovat jatkuvia ja niiden jälkeen on aina yhtä vaikea saada kiinni siitä mitä oli viimeksi tekemässä. Luulen, että luonteeni on myös suuressa osassa tässä. Häiriinnyn helposti ja jatkuva katkeamaton melu ja häly työssä jo pelkästään saa minut hermostuneeksi ja olemaan jatkuvasti varpaillani. Kirjaaminen on erityisesti sellainen asia, jonka koen melussa erityisen haastavaksi. Näinpä kirjaan yleensä siinä vaiheessa kun työvuoroni olisi oikeasti jo päättynyt ja muut päivävuorolaiset ovat jo lähteneet kotiin ja yövuorolaiset ovat ottaneet vastuun osastosta. Tästä syystä työpäiväni poikkeuksetta venyvät ylitöiden puolelle päivästä vaihdellen kaikkea puolen tunnin ja jopa kahden tunnin väliltä.

Sen lisäksi että päivät venyvät ylitöiden puolelle, ei minulla yleensä myöskään ole aikaa tauoille. Meille kuuluu työpäivään tunnin palkaton tauko, mutta en ole tainnut pitää sitä täydessä mitassa kertaakaan sen jälkeen kun aloitin tekemään töitä vahvuudessa. Suurimmaksi osaksi päivät menevät niin, että pidän jonkinnäköisen ehkä noin vartin tai kahdenkymmenenminuutin mittaisen tauon aamupäivällä, joka on ainut taukoni päivän aikana. Iltapäivätaukoon minulla ei käytännössä koskaan ole aikaa. Usein iltapäivän aikana hotkaisen pikaiseen voileivän tai jonkin pienen välipalan, kun alkaa tuntua siltä ettei nälässä tahdo enää tolpillaan pysyä. Toisinaan minulla on myös päiviä jolloin en käytännössä pidä taukoa ollenkaan. Taannoin tein yhden päivän jolle tuli lopulta mittaa 13 tuntia 15 minuuttia. Tämän vuoron aikana join ehkä puolisen litraa vettä, söin yhden paahtoleivän ja neljä karkkia jotka yksi potilas tarjosi minulle, enkä käynyt kertaakaan edes vessassa. Istuin ehkä 15 minuuttia 13 tunnin päivän aikana. Tämä alkaa pikkuhiljaa käydä raskaaksi. Joka päivä tuntuu kuin alkaisin juosta kelloa vastaan jo kahdeksalta aamulla ja kisa päättyy vasta kahdeksan jälkeen illalla.

Viime aikoina olen myös huomannut olevani melko yksinäinen asuinkaupungissani, eikä minulla juuri ole työn ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja. Asun todella mukavien kämppisten kanssa, joiden kanssa silloin tällöin vietämme aikaa yhdessä. Toisinaan saattaa olla ettemme edes näe toisiamme useisiin päiviin, sillä kaikki ovat kokopäivätöissä ja muiden aikataulut ovat usein myös kiireisiä. Arvioisinkin että tällä hetkellä Englannissa ollessani vietän luultavasti jopa 90% vapaa-ajastani yksin. Nyt kun työt alkavat sujua jo jonkinlaisella rutiinilla, on sitä alkanut kaivata huomattavasti enemmän sisältöä myös siihen vapaa-aikaan. Puolen vuoden aikana olen tullut huomaamaan, että asuinkaupungissani tekemistä ei käytännössä juuri ole. Paljon sanottu minulta, sillä olen kotoisin noin kolmentuhannen asukkaan pikkupitäjästä, jossa tekemistä ei ole nimeksikään. Kotopuolessa minulla on kuitenkin perhe ja rakkaita ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Nykyisessä asuinkaupungissani Basildonissa taas tuntuu ettei täällä ole ketään, eikä mitään.

Viime aikojen kuulumisista minulla riittäisi kerrottavaa vaikka romaaniksi saakka, mutta tässä nyt tiivistettynä mietteitä viime ajoilta. Näiden ja lukemattomien muiden ajatusten siivittelemänä olenkin päättänyt muuttaa viimeistään ensi keväänä, riippuen siitä jaksanko olla vielä nykyisessä työpaikassani kunnes vuosi työsopimusta tulee täyteen. En ole asiasta vielä kovin tarkoin ottanut selvää, mutta joudun maksamaan jonkinlaista sopimussakkoa jos päätän työsopimukseni ennen kuin vuosi tulee täyteen. Tämä johtuu siitä että käyttämälläni rekrytointifirmalla ja sairaalalla on tietenkin sopimus koskien uusien työntekijöiden rekrytointia, josta sairaala maksaa. En myöskään olisi hirveän halukas nyt välittömästi muuttamaan, kun olen juuri päässyt hivenen asettumaan ja saanut arkea raiteilleen. Mutta jos nykyinen työ alkaa oikein tökkimään, niin sitten muutan jo aikaisemmin.

Ei, en ole vielä tulossa takaisin Suomeen. En ole vielä valmis luovuttamaan Englannin suhteen. Tällä hetkellä suunnitelmissa olisi muuttaa Lontooseen. Tiedän, että olin alunpitäen sitä mieltä että en halua muuttaa Lontooseen. En ole täysin varma vieläkään haluanko asua siellä. Lontoossa minulla olisi kuitenkin jo valmiiksi ystäviä, tuttu seurakunta ja kyllähän siellä tekemistäkin olisi. Ei kai se selviä muuta kuin kokeilemalla, että olisiko Lontoo mieleinen asuinpaikka. Töiden puolesta olen Lontoossa erityisesti kiinnostunut yhdestä yksityisestä syöpäsairaalasta, jonka työnhakuilmoituksia olen viime aikoina tiiviisti seuraillut. Sairaalalla on ensi kuussa avointen ovien päivä kiinnostuneille työnhakijoille, johon aion osallistua ja käydä vähän haistelemassa ilmapiiriä. Pikkuhiljaa täytyisi tosissaan aloittaa työnhakua ja alkaa suunnitella tätä seuraavaa muuttoa.