She turned her can'ts into cans and her dreams into plans

Olen jo jonkin aikaa ollut tyytymätön nykyiseen työhöni. Älkää käsittäkö väärin, rakastan työtäni syöpäpotilaiden parissa hematologian päiväsairaalassa. Uskoin, että minulla on upeat etenemismahdollisuudet nykyisessä työssäni. Pian aloittamiseni jälkeen huomasin kuitenkin, että yksikköä pyöritetään aivan liian pienillä resursseilla. Hyvin harvoin tuolla viettämäni yhdeksän kuukauden aikana meillä on ollut tarvittavaa hoitajamiehitystä kasassa. Jos yksi on vuosilomalla ja toinen sairastuu yllättäen, leviää koko pakka käsiin. Me emme myöskään koskaan saa sijaisia mistään paikkaamaan poissaoloja, vaan kun joku on pois, tehdään töitä vielä normaaliakin pienemmällä miehityksellä.

Minulle luvattiin aloittaessani, että pääsisin seuraamaan muun muassa luuydinnäytteen ottoa ja kuuntelemaan moniammatillisen tiimin viikkokokousta. Yhdeksän kuukauden jälkeen en ole päässyt osallistumaan vielä kumpaankaan. Minulle on luvattu vuoroja ylimääräisenä hoitajana sytostaattipuolella, jotta voisin hiljalleen alkaa työskentelemään myös sillä puolella, kunhan olisin käynyt sytostaattien antamiseen tarvittavan koulutuksen. Yhdeksän kuukauden aikana olen tehnyt alle kymmenen työvuoroa sytopuolella, koska henkilökunnan määrä ei ole koskaan antanut minulle mahdollisuutta olla ylimääräisenä seuraajana ja oppijana. Olen aina päätynyt infuusiopuolelle, ja etenemiseni päiväsairaalassa on pysähtynyt.

Tästä huolimattakaan en edes varsinaisesti ollut etsimässä itselleni uutta työpaikkaa. Olen yhdeksän kuukauden aikana oppinut tuntemaan päiväsairaalassa säännöllisesti käyvät potilaat ja olen pääsääntöisesti nauttinut työstäni äärettömän paljon. Olen huomannut kuinka potilaat ovat alkaneet luottamaan minuun ja he ovat aina valtavan kiitollisia saamastaan hoidosta. Olen kuitenkin harmitellut sitä, että en voi edetä yksikössä vaativampiin työtehtäviin ja oppia lisää ainoastaan siitä syystä, että meillä on aina liian vähän henkilökuntaa töissä. Koen, että minulla olisi valmiuksia paljon enempäänkin, kuin mitä tällä hetkellä päivittäin työssäni teen.

Nykyisen työporukan kanssa juhlistamassa NHS:n 70-vuotissyntymäpäivää heinäkuussa.

Elokuun alussa selailin Lontoossa sijaitsevan Royal Marsdenin syöpäsairaalan koulun sivuja, koska minua oli pyydetty ilmoittautumaan heidän järjestämäänsä sytostaattikoulutukseen. Päädyin samalla katselemaan sairaalan avoimia työpaikkoja, niin kuin aina silloin tällöin tein. Tällä kertaa vastaan tuli jotain, mitä en vain voinut jättää huomiotta.

Tässä välissä on kuitenkin kerrottava hieman taustoja siitä, kuinka alunperin olen kiinnostunut Royal Marsdenissa työskentelystä. Kyseisestä sairaalasta minulle mainitsi ensimmäisen kerran hyvä ystäväni Anna. Asuin tuolloin vielä Suomessa ja vasta suunnittelin muuttoani Englantiin. Mietin mitä kautta ja minkälaisiin hoitajan hommiin sitä Englannissa hakeutuisi. Siinä vaiheessa ajattelin jo, että syöpätaudit saattaisivat olla minua kiinnostava ala, ja Anna vinkkasi minulle Royal Marsdenista, koska hän ajatteli että saattaisin olla kiinnostunut työskentelemään siellä. Tuosta hetkestä saakka olen hiljaa mielessäni haaveillut, että joku päivä työskentelisin tässä sairaalassa.

Minun salainen haaveeni oli "ainoastaan" työskennellä tuossa sairaalassa. Se mahdollisuus joka eteeni laskettiin oli kuitenkin jotain paljon suurempaa. Tuona elokuun alun päivänä löysin ilmoituksen Royal Marsdenin rotaatio-ohjelmasta. Sairaala yhdessä heidän oman koulunsa kanssa tarjoaa syöpähoitajille puolentoista vuoden rotaatio-ohjelmaa, jonka aikana hoitaja kerää kokemusta syöpähoitojen eri vaiheista ympäri yhtä maailman johtavista syöpäkeskuksista. Työn ohella hoitajilla on mahdollisuus tehdä jatko-opintoja sairaalan omalla kampuksella. Tämä oli työnkuva, jollaisesta en olisi edes koskaan uskaltanut haaveilla, mutta josta välittömästi ilmoituksen luettuani tuli unelmani. Tuonne minä niin palavasti halusin.

Huomasin välittömästi, että hakuaika työhön oli sulkeutumassa jo seuraavana päivänä. Olin ihan viittä vaille unohtaa koko hakemuksen tässä vaiheessa, koska eihän minun olisi mitään järkeä tehdä hakemusta tuollaisella kiireellä. Kyseessä oli kuitenkin sellainen kerran elämässä -mahdollisuus, että en vain kerta kaikkiaan voinut jättää sitä käyttämättä. Joku sisälläni myös sanoi, että tämä työhakemus kannattaisi lähettää. Onneksi olin jo kertaalleen hakenut Royal Marsdeniin (sain kutsun haastatteluun, mutta en koskaan mennyt sinne, koska olin jo vastaanottanut nykyisen työni päiväsairaalalla) ja pystyin palauttamaan vanhan hakemukseni. Päivitin CV:ni nykyaikaan ja tein muutamia pieniä viilauksia sekä hakemukseen, että personal statementiini. Näin pystyin lähettämään hakemukseni jo seuraavana iltana.

En odottanut kuulevani hakemuksestani mitään. Koko haku oli tullut eteeni niin yhtäkkiä, enkä oikeastaan varsinaisesti ollut edes etsinyt uutta työpaikkaa. Järkytykseni olikin valtava kun jo seuraavana päivänä, alle vuorokausi hakemuksen lähettämisestä sähköpostiini napsahti kutsu työhaastatteluun! Olin todella yllättynyt ja järkyttynyt. Laitoin samantien muutamalla ystävälle ja läheiselle viestiä. En ollut tähän mennessä kertonut töissä vielä yhtä työkaveria lukuunottamatta asiasta kenellekään, olinhan törmännyt koko työhakemukseen vasta pari päivää takaperin, enkä todellakaan uskonut pääseväni edes haastatteluun. Menin keskeyttämään yhden työkaverini lounaan ja pyysin häntä sivulle, jotta voisin kertoa hänelle uutiset. Olin niin shokissa, että tärisin!

Sitten alkoikin pitkä odottelu, sillä työhaastatteluni olisi vasta reilun kolmen viikon päästä. Alkuperäinen haastattelupäiväni oli jo haun sulkeutumista seuraavana viikkona. Olin kuitenkin tuolloin lomailemassa toisella puolella Englantia ja pyysin saada siirtää haastattelupäivää. Haastattelupäiväni siirtyi sitten reilun kolmen viikon päähän.

Ei vaan Suomessa sairaanhoitajan tarvitse pukeutua työhaastatteluun näin virallisesti.

Valmistauduin haastatteluun huolella. Kävin jopa ostamassa itselleni mustat suorat housut ja kauluspaidan haastattelua varten. Opiskelin sairaalan historiaa, arvoja ja toimintasuunnitelmia. Pähkäilin omia vahvuuksiani, heikkouksiani, kliinisiä taitojani, urani merkittävimpiä hetkiä sekä työelämän ja vapaa-ajan välillä tasapainoilemista. Tiesin, että olin valmistautunut haastatteluun hyvin, mutta tiedostin myös, että edessäni oli elämäni tähän saakka merkittävin työhaastattelu.

Matkustin haastattelupäivän aamuna Lontooseen aamun ruuhkaliikenteessä muiden kauluspaitoihin ja mustiin suoriin housuihin pukeutuneiden työmatkalaisten kanssa. Tässä vaiheessa olin vielä ihan tyyni. Olin haastattelupaikan läheisyydessä liiankin aikaisin (kaikki minut tuntevat tietävät, että olen aina ajoissa ihan joka paikassa) ja kävelin alueella tovin ympyrää ihmetellen paikkoja ja kiroten mielessäni sitä, että miksi minulla ei korkokenkien lisäksi ollut mukana mitään matalapohjaisia kenkiä. Syy tähän oli se, etten halunnut ottaa mitään rumaa reppua haastatteluun mukaan. Minulla oli vain pieni käsilaukku, mihin toista kenkäparia ei mahtunut mukaan. Ajattelin, että tämän tilaisuuden vuoksi voisin kerran elämässäni kärsiä päivän korkokengät jalassa. Päivän päätteeksi jaloissani oli kymmenisen hyvin kivuliasta rakkoa. Se, että kannattiko tämä uhraus, selviää hyvin pian.

Saadun sähköpostin mukaan haastatteluni alkaisi 8:45. Yllätykseni oli suuri kun haastattelupaikalle oli jo ennen minua saapunut yksi haastateltava, joka myös hän sanoi haastattelunsa olevan 8:45. Kävi ilmi, että saisimme ennen haastattelua yleisen infon rotaatio-ohjelmasta, sekä suorittaisimme lääkelaskut. Tämän jälkeen meidät haastateltaisiin yksitellen. Minä saisin "kunnian" olla ensimmäinen haastateltava.

Yleisinfon ja lääkelaskujen jälkeen minulla oli noin vartti aikaa ennen haastatteluni alkamista. Vasta tässä vaiheessa minulle alkoi iskeä päälle paniikki. Käteni hikosivat ja aloin voida fyysisesti pahoin. En ole kovinkaan montaa kertaa elämässäni jännittänyt mitään niin paljon. Sitten haastatteluni alkoi. Odotin hyvin lyhyttä ja ytimekästä, noin kahdenkymmenen minuutin mittaista haastattelua. Mitä vielä, minua grillattiin noin 45 minuutin ajan (kysyin tätä ensimmäisenä kun pääsin haastattelusta pois)! Haastattelu oli todella haastava! Mukana oli niin peruskysymyksiä kuin todella vaikeita kysymyksiä, joissa piti miettiä erilaisia kuvitteellisia tilanteita. Itselleni ehdottomasti vaikeimmat kysymykset olivat miten selittäisin potilaalleni mikä on syöpä ja jos saisin mahdollisuuden tehdä tutkimusta jostain asiasta, jonka voisin sitten tuoda takaisin nykyiselle työpaikalleni, mitä tutkimusta tekisin. Näiden kahden kysymyksen kohdalla jäädyin jonkin verran ja olin varma, että työpaikkani meni siinä vaiheessa, kun en edes osannut selkeästi kertoa kuinka selittäisin potilaalleni mikä on syöpä.

Koska luulin haastatteluni olevan varttia vaille yhdeksän aamulla, ajattelin ehtiväni nauttia lounasta haastattelun jälkeen rauhassa, ennen kuin minun pitäisi kiiruhtaa takaisin Basildoniin ja töihin. Toisin kävi kun olin luvannut olla töissä yhdeltä ja pääsin lähtemään haastattelupaikalta vasta yhdentoista aikoihin. Kävin hakemassa lounaan junaan mukaan ja aloitin matkan takaisin Basildonia. Puhelimeni oli tässä välissä ehtinyt jo täyttyä viesteistä joissa kyseltiin haastettelusta, koska kaikkia tietenkin odottivat minun päässeen sieltä pois jo aikoja sitten.

Junamatka oli todella hermoja raastava. Juttelin Annan kanssa melkein koko matkan Lontoosta takaisin Basildoniin ja kävimme haastattelua läpi yhdessä. Tässä vaiheessa, niinkuin yleensä aina jokaisen haastattelun jälkeen, olin melko varma, että se oli mennyt penkin alle, enkä saisi paikkaa. Tiesin, että minulla oli työtä ajatellen ideaali työkokemus syöpäpotilaiden kanssa viimeisten puolentoista vuoden ajalta. Vaikka pääsääntöisesti pystyinkin haastattelussa vastaamaan haastattelijoiden kysymyksiin hyvin sujuvasti, jumitin vain niissä kahdessa kysymyksessä, joihin en mielestäni ollut osannut vastata ollenkaan niin hyvin. Tässä vaiheessa minulle oli oikeastaan ihan sama mikä haastattelun lopputulos olisi, kunhan vain pääsisin eroon tuosta tietämättömyyden kamalasta piinasta.

Tässä vaiheessa kuitenkin jo varmaan arvaattekin, mihin tämä tarina on menossa? Olin lähestymässä Basildonin sairaalaa taksissa matkalla juna-asemalta korkokengissäni ja kaulupaidassani, kun puhelin taskussani alkoi väristä. Sydämeni tipahti välittömästi rinnasta suoraan nilkkoihin ja minua pelotti niin hirveästi vastata siihen puheluun. Olin oikeastaan aivan varma, että minulle kerrottaisiin, etten saisi paikkaa.

MINÄ SAIN SEN TYÖN!

Fiilikset sen jälkeen kun kuulin saaneeni työpaikan!

Lopetin puhelun ja kerroin taksikuskille sairaalan pihassa, että sain juuri tietää saaneeni työpaikan. Lähdin kävelemään kohti yksikköäni sairaalan käytäviä pitkin korkokengät kopisten ja päässäni löi aivan täysin tyhjää. En ole varmasti koskaan ollut noin ihmeellisessä mielentilassa. Tiesin juuri vastaanottaneeni puhelun, jossa minulle kerrottiin, että olin menestynyt haastattelussa ja saanut maailman upeimman työn. Siitä huolimatta en uskonut ja varsinkaan sisäistänyt juurii vastaanottamaani tietoa.

Loppu työpäivä meni ihan täydessä sumussa ja näin jälkeenpäin ajateltuna oli tuskin ollenkaan viisasta, että olin sellaisessa mielentilassa vastuussa potilaiden lääkehoidosta. Kerroin uutiset työkavereille ja lähettelin pikaisia viestejä Suomeen läheisille ja ystäville. Minulla meni useita päiviä sisäistää, että olin todellakin saanut työpaikan Royal Marsdenista!

Tämän unelman taustalle nivoutuu kuitenkin myös syvempikin tarina. Reilu puolisen vuotta Englantiin muuttoni jälkeen menin lokakuun alussa viime vuonna Hillsong-seurakunnan sunnuntaikokoukseen. Kokouksessa pastori pyysi meitä saarnassaan unelmoimaan suuria unelmia ja tuossa hetkessä mieleeni nousi välittömästi kolme rukousta. Yksi niistä oli: Tähän aikaan ensi vuonna minä olen töissä Royal Marsdenissa.

Tuosta lokakuun sunnuntaista saakka olen ajatellut tätä unelmaani aina silloin tällöin tullen kuitenkin aina lopputulokseen, että unelmani olisi liian suuri toteutettavaksi. Minä en kuitenkaan unelmoinut kuin "vain" tavallisesta työpaikasta Royal Marsdenissa, mutta ajatus Lontooseen muutosta ja uudesta suuresta elämänmuutoksesta oli itselleni liian suuri vuori ylitettäväksi. Hautasin haaveeni.

Kunnes heinäkuun lopussa osallistuin Hillsong-konferenssiin Lontoon O2-areenalla. Tuon konferenssin yhdessä iltakokouksessa pastori kysyi meiltä, onko meillä bucket list. Hän pyysi meitä unelmoimaan suuria, jopa sellaisia unelmia joiden emme ihmismielellä uskoisi olevan edes mahdollisia, God-sized dreams, ja kokoamaan ne konferenssin aikana bucket listiksi. Viides asia minun listallani on "Työskentelen Royal Marsdenissa".

Minun unelmani oli ihmismielellä järkeiltävissä oleva unelma työskennellä upeassa syöpäsairaalassa Lontoossa. Jumalan suunnitelma oli työskennellä kyseisessä syöpäsairaalassa ja tehdä samalla jatko-opintoja syöpähoidon parissa. Minä en olisi koskaan ikinä edes uskaltanut haaveilla jatko-opinnoista Lontoossa! Jumala oli kuitenkin suunnitellut minulle työ- ja sairaalan rahoittaman opiskelupaikan yhdessä maailman johtavista syöpäkeskuksista. Se hullu unelma, jonka laskin Jumalan eteen 1½ vuotta sitten, kun vasta suunnittelin muuttoa tähän maahan. Se unelma, jonka en koskaan uskonut toteutuvan. Ja nyt Jumala avasi minulle ovet johonkin vielä suurempaan kuin mitä koskaan olisin edes osannut unelmoida.

"Hänelle, joka voi tehdä monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa." Efesolaiskirje 3:20 ♥

Muistatteko kun mainitsin siitä sunnuntaikokuksesta Hillsong-seurakunnassa, jolloin ensimmäisen kerran kirjoitin tämän unelman paperille? "Tähän aikaan ensi vuonna minä olen töissä Royal Marsdenissa." Tuo päivä oli sunnuntai 1. lokakuuta 2017. Arvatkaa mikä on työsopimukseni ensimmäisen päivä Royal Marsdenissa. Kyllä, 1. lokakuuta 2018.

Vuosi Englannissa

Postauksen kuvituksena satunnaisia räpsyjä viimeisen vuoden ajalta.

10.3 tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun muutin Englantiin. Aivan käsittämätöntä kuinka äkkiä tämä ensimmäinen vuosi on mennyt! Vaikka toisaalta tuntuu että juurihan minä pari kuukautta sitten pakkasin muuttokuormaani ensin Jyväskylässä ja sitten Vimpelissä mieli myllertäen että pian sitä ihan oikeasti muutetaan ulkomaille, niin toisaalta tuntuu kuin olisin asunut Englannissa jo pienen ikuisuuden. Ja onhan se vuosi kuitenkin loppuviimeinen melko pitkä aika. Vuoden jälkeen voi jo sanoa alkaneensa sopeutumaan uuteen elämään ja pikkuhiljaa näkemään että minkälaista se elämä uudessa kotimaassa onkaan. Enää ei selkeästikään olla lomalla, vaan ihan oikeasti asutaan ulkomailla.

Norwichin upea kaupunki vei täysin sydämeni viime vuonna, siellä täytyy pian päästä käymään uudelleen!

En tiedä miten tämän ensimmäisen vuoden täällä oikein summaisi. Tuntuu mahdottomalta pukea sanoiksi vuotta, joka on muuttanut elämäni täysin. Ei ollut ollenkaan itsestäänselvyys alunperinkään, että rohkenisin lähteä toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani ulkomaille muutosta. Ennen kaikkea valitettavasti mietin mitä muut ihmiset ajattelivat suunnitelmistani. Epäröin että pärjäisinkö. Mitä jos lähtisin Englantiin, mutta haluaisinkin pian palata jo takaisin Suomeen? Olisinko silloin epäonnistunut? Pelottavinta oli ehkä kuitenkin täydelliseen tuntemattomaan hyppääminen. Olen luonteeltani perfektionismiin taipuva ja minulle luonteenomaista on suunnitelmien viimeistä piirtoa myöten hiominen. Juuri tästä syystä ulkomaille muuttaminen oli minulle erityisen haastavaa. Oli mahdotonta tehdä suunnitelmia, kun ei edes oikeastaan tiennyt minne on menossa. Tämä valtava epävarmuus saikin minut miltei perääntymään useaan otteeseen prosessin aikana. Oli sietämätöntä kun ei vain kerta kaikkiaan voinut pitää kaikkia lankoja käsissään ja tietää kuinka kaikki tulisi lopulta menemään. Ja onneksi en tiennyt, sillä en varmasti olisi lähtenyt Englantiin ollenkaan, jos olisin tiennyt minkälaista tunteiden vuoristorataa sopeutuminen tulisi olemaan.

St. Paul's Cathedral Lontoossa

On sanoinkuvaamattoman raskasta ja kuluttavaa aloittaa elämän rakentaminen aivan tyhjästä uudessa maassa ja ympäristössä, jossa ei tunne yhtään ainoaa ihmistä. Oli melkoinen tunne kun minua varten lentokentälle tilattu taksi jätti minut matkalaukkujeni kanssa sairaalan eteen eikä kukaan ollut minua vastassa. Viimeisimpään rekrytointifirman sähköpostiinkin oli jätetty vain taksiyhtiön puhelinnumero johon vahingossa soitin, koska en tiennyt minne mennä. Voin kertoa että olo oli ihan hivenen yksinäinen ja neuvoton siinä vaiheessa. Mielessä kävi tilata taksi takaisin lentokentälle ja lentää välittömästi takaisin Suomeen. Siitä kuitenkin lähdettiin hiljalleen pala palalta rakentamaan elämää Englannissa.

En voi valehdella ettenkö olisi alkuun pitkään ollut Englannissa todella yksinäinen. Uuden työn aloittaminen uudessa maassa vieraalla kielellä vei kaiken energian ja uusien ihmissuhteiden luominen ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin olin kenties ajatellut. Oli aivan eri asia muuttaa opiskelemaan Jyväskylään ja aloittaa opinnot, jolloin helposti ystävystyi ihmisten kanssa jotka olivat samassa uudessa tilanteessa kuin minä. Tällä kertaa minä tulin kuitenkin yksin itselleni täysin vieraaseen paikkaan ihmisten keskelle, joilla on jo oma elinpiiri ja ystävät.

Brightonin rantaviiva on henkeäsalpaavan kaunis! ♥

Minusta tuntui että ihmiset olivat alkuun minusta innoissaan, aivan kuin lapsi jostain uudesta lelusta. Ihmiset kyselivät taustoistani ja mikä oli saanut minut tulemaan Suomesta tänne. Valitettavasti on kuitenkin sanottava että ensimmäisessä työpaikassani tutustuminen oikeastaan kaikkien kanssa jäi vain tälle hyvin pinnalliselle tasolle. Useat työkaverit kyllä puhuivat että järjestetään illanistujaisia tai lähdetään elokuviin. Tuota taannoista palkintogaalaa lukuunottamatta en kuitenkaan viettänyt entisten työkavereideni kanssa aikaa ollenkaan. Yksi entisistä työkavereistani halusi myös todella kovasti nähdä minut edellisen Suomi-lomani ja uuden työni aloituksen jälkeen ja sanoi ostaneensa minulle joululahjankin. Minä sitten velvollisuudentunnosta kannoin hänelle joululahjan Suomesta. Ei liene vaikea arvata että tuo joululahja odottelee edelleenkin vastaanottajaansa lipaston pohjalla. Yritin usein kysellä työkavereiltani josko voisimme tehdä jotain yhdessä, mutta joka kerta tapaamiset peruuntuivat ennemmin tai myöhemmin syystä tai toisesta.

Minusta tuntui aivan järjettömän pahalta, koska tuossa vaiheessa nuo tapaamiset olisivat olleet suunnilleen ainut työn ulkopuolinen ihmiskontakti kuukausiin kämppiksiä lukuunottamatta. Erityisesti noina ensimmäisinä kuukausina kaipasinkin ystäviäni ja läheisiäni Suomessa niin paljon, että teki ihan fyysisesti kipeää. Kyse ei ole missään vaiheessa ollut oma-aloitteisuuden puutteesta vaan siitä että olen lopulta väsynyt tekemään suunnitelmia, jotka toinen osapuoli kerta toisensa jälkeen peruu. Tuossa vaiheessa tahtoi vähän mennä usko ihmisiin. Tai tarkemmin sanottuna englantilaisiin.

Onneksi minulla on käynyt myös vieraita lievittämässä koti-ikävää. ♥

Kaikista vaikeuksista huolimatta en kuitenkaan voi sanoa päivääkään katuneeni päätöstäni muuttaa Englantiin. "Life is about change. Sometimes it's painful. Sometimes it's beautiful. But most of the time, it's both." Olen vihdoin saanut ihania, varmasti myös elämänmittaisia ystäviä, joita en muutoin olisi koskaan tavannut. Olen löytänyt ihanan kodin, jota en enää jaa kämppisten, vaan ystävien kanssa. Välillä porukalla keittiössä ollessa ja yhdessä jutellessa joutuu ihan nipistämään itseään, että elänkö minä ihan oikeasti tätä elämää täällä näiden ihmisten kanssa. Niin tavallista, mutta välillä kun sen oikein oivaltaa, kuitenkin niin täydellistä. Tai se että saatan kotioveltani matkustaa tunnissa Lontoon keskustaan. Edelleenkin joka kerta Lontoossa ollessa mieleen nousee ajatus, että en ole täällä enää turisti. Tuntuu käsittämättömältä kävellä Lontoon katuja ja ajatella, että minä oikeasti asun täällä. Olen myös kenties ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt työn jota taidan ihan aidosti rakastaa. Koen, että työtäni arvostetaan ja teen työtä, jolla on oikeasti merkitystä.

What I love most about my home is who I share it with. ♥

Vuosi on opettanut minulle todella paljon. Niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin, olen kasvanut tämän vuoden aikana ihmisenä todennäköisesti enemmän kuin koko tämän astisen elämäni aikana yhteensä. Sitä on jopa tietyllä tapaa tullut täysin sokeaksi omalle henkilökohtaiselle kasvulleen viimeisen vuoden aikana. Kun ihmiset sanovat minulle, että olen ollut todella rohkea kun olen muuttanut ulkomaille, on ensimmäinen ajatukseni usein, että eihän tämä nyt niin iso asia ole ollenkaan. Enhän minä ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka tämän ratkaisun tekee. Sitten sitä kuitenkin tajuaa, että on myös ihmisiä jotka haaveilevat samoista asioista elämänsä läpi rohkenematta ottaa niitä ratkaisevia askelia unelmiaan kohti. Olen toistellut tätä ajatusta paljon jo aikaisemmin, mutta se vain summaa ajatukseni ajastani täällä niin hyvin - olen elänyt sekä elämäni parasta että vaikeinta aikaa. Ja sitähän se elämä kokonaisuutena on, sekä iloa että surua. Olen kokenut vuoden aikana kenties enemmän kuin tähän saakka elämässäni. Ja näin vuoden jälkeen voin ihan rohkeasti sanoa, että olen itsestäni aivan järjettömän ylpeä!

Anna - inspiraationi Englantiin lähtemiseen ja korvaamaton tuki kun koti-ikävä on iskenyt tai Englanti potkinut päähän. ♥ Kiitos kun olet. ♥

It's better to look back on life and say "I can't believe I did that" than to look back and say "I wish I'd done that".

Toivottavasti saitte näistä hajanaisista ajatuksista edes jollain tavalla kiinni. Olikin aivan uskomattoman vaikeaa tiivistää vuoden aikaisia tuntemuksia luettavan mittaiseksi kokoelmaksi. Aion vielä erikseen paneutua kokemuksiini sairaanhoitajana työskentelystä Englannissa tämän ensimmäisen vuoden ajalta, siitä riittääkin kirjoitettavaa!

Puoli vuotta Englannissa

On aika rikkoa 9 kuukauden ja 26 päivän blogihiljaisuus. Ennen kuin alan jälleen päivitellä kuulumisia nykyhetkeen, ajattelin kuitenkin julkaista tämän luonnoksiin jääneen postauksen, jonka kirjoitin viime syksynä. Seuraavana siis mietteitä puolen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen.

Englantiin muutostani on tänään kulunut tarkalleen kuusi kuukautta ja yksi päivä. Jaksan edelleen viikottain ihmetellä, että ihan oikeastiko minun vakituinen osoitteeni on tällä hetkellä Englannissa. En tiedä johtuvatko nämä epätodelliset fiilikset siitä, että en oikeastaan koskaan uskonut oikeasti uskaltavani toteuttaa unelmiani. Haaveilin ulkomaille muutosta vuosia, mutta edes muuttoa edeltävinä viimeisinä kuukausina en oikeastaan uskonut, että lopulta muuttaisin tänne. En tiedä mistä nämä fiilikset johtuvat, mutta kaiketi sitten olin varma että jänistäisin viime tippaan ja peruisin koko muuton. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan! Vakituinen osoite Englannissa, vapaapäivää viettelemässä Starbucksissa blogia kirjoitellen ja mango-passion mehua siemaillen.

Ulkomaille muuton honeymoon-vaihe on tässä vaiheessa jo ohitettu. Arki on löytänyt uomansa ja työt sujuvat jo rutiinilla. Töiden tekeminen englanniksi ei vie enää kaikkea energiaa vaan kommunikointia vieraalla kielellä sujuu suurimmaksi osaksi jo melko vaivattomasti. Teen ruokaostokset viikottain kotiinkuljetuksella samasta ruokakaupasta, olen löytänyt kahvilan joka tarjoilee kaupungin parhaat latet, käyn säännöllisesti pedikyyrissä koska se on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa, olen oppinut rakastamaan pyykinpesua, olen hankkinut itselleni salijäsenyyden paikalliselta salilta, olen hankkinut kirjastokortin, sekä rekisteröitynyt paikalliselle lääkärille. Arkisia asioita, vai mitä? Niin se arki vain lopulta löytää uomansa asuinmaasta huolimatta.

Työ on kuitenkin aiheuttanut minulle paljon stressiä viime aikoina. Vaikka päivät alkavatkin jo sujua rutiinilla, minulla on silti suuria vaikeuksia saada työni tehdyksi vuoron päättymiseen mennessä. Kaiken muun saan kyllä yleensä kunnialla hoidettua, mutta vaikeudet alkavat siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa kirjaamaan päivän tapahtumia potilastietoihin. Luulen ongelman kohdallani johtuvan siitä, että osastomme on äärettömän kiireinen ja meluisa. Kirjaaminen vaatii keskittymistä, joka minun on huomattavan vaikea saavuttaa ympäristössä joka ei päiväsaikaan hiljene hetkeksikään. Meillä ei ole toimistoa tai hiljaista tilaa, jossa kirjata, vaan kaikki tapahtuu kaiken hälinän keskellä. Kirjaaminen yleensä myös keskeytyy jatkuvasti - potilas pyytää kipulääkettä, omainen haluaa tietää mitä viimeisien päivien aikana on tapahtunut, puhelin pirisee taukoamatta ja sinua pyydetään langan päähän, lääkäri pyytää ottamaan potilaasta verikoetta, kollega pyytää apua huumelääkkeiden kanssa tai hoiva-avustaja pyytää katsomaan potilaan painehaavaa.

Nämä keskeytykset ovat jatkuvia ja niiden jälkeen on aina yhtä vaikea saada kiinni siitä mitä oli viimeksi tekemässä. Luulen, että luonteeni on myös suuressa osassa tässä. Häiriinnyn helposti ja jatkuva katkeamaton melu ja häly työssä jo pelkästään saa minut hermostuneeksi ja olemaan jatkuvasti varpaillani. Kirjaaminen on erityisesti sellainen asia, jonka koen melussa erityisen haastavaksi. Näinpä kirjaan yleensä siinä vaiheessa kun työvuoroni olisi oikeasti jo päättynyt ja muut päivävuorolaiset ovat jo lähteneet kotiin ja yövuorolaiset ovat ottaneet vastuun osastosta. Tästä syystä työpäiväni poikkeuksetta venyvät ylitöiden puolelle päivästä vaihdellen kaikkea puolen tunnin ja jopa kahden tunnin väliltä.

Sen lisäksi että päivät venyvät ylitöiden puolelle, ei minulla yleensä myöskään ole aikaa tauoille. Meille kuuluu työpäivään tunnin palkaton tauko, mutta en ole tainnut pitää sitä täydessä mitassa kertaakaan sen jälkeen kun aloitin tekemään töitä vahvuudessa. Suurimmaksi osaksi päivät menevät niin, että pidän jonkinnäköisen ehkä noin vartin tai kahdenkymmenenminuutin mittaisen tauon aamupäivällä, joka on ainut taukoni päivän aikana. Iltapäivätaukoon minulla ei käytännössä koskaan ole aikaa. Usein iltapäivän aikana hotkaisen pikaiseen voileivän tai jonkin pienen välipalan, kun alkaa tuntua siltä ettei nälässä tahdo enää tolpillaan pysyä. Toisinaan minulla on myös päiviä jolloin en käytännössä pidä taukoa ollenkaan. Taannoin tein yhden päivän jolle tuli lopulta mittaa 13 tuntia 15 minuuttia. Tämän vuoron aikana join ehkä puolisen litraa vettä, söin yhden paahtoleivän ja neljä karkkia jotka yksi potilas tarjosi minulle, enkä käynyt kertaakaan edes vessassa. Istuin ehkä 15 minuuttia 13 tunnin päivän aikana. Tämä alkaa pikkuhiljaa käydä raskaaksi. Joka päivä tuntuu kuin alkaisin juosta kelloa vastaan jo kahdeksalta aamulla ja kisa päättyy vasta kahdeksan jälkeen illalla.

Viime aikoina olen myös huomannut olevani melko yksinäinen asuinkaupungissani, eikä minulla juuri ole työn ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja. Asun todella mukavien kämppisten kanssa, joiden kanssa silloin tällöin vietämme aikaa yhdessä. Toisinaan saattaa olla ettemme edes näe toisiamme useisiin päiviin, sillä kaikki ovat kokopäivätöissä ja muiden aikataulut ovat usein myös kiireisiä. Arvioisinkin että tällä hetkellä Englannissa ollessani vietän luultavasti jopa 90% vapaa-ajastani yksin. Nyt kun työt alkavat sujua jo jonkinlaisella rutiinilla, on sitä alkanut kaivata huomattavasti enemmän sisältöä myös siihen vapaa-aikaan. Puolen vuoden aikana olen tullut huomaamaan, että asuinkaupungissani tekemistä ei käytännössä juuri ole. Paljon sanottu minulta, sillä olen kotoisin noin kolmentuhannen asukkaan pikkupitäjästä, jossa tekemistä ei ole nimeksikään. Kotopuolessa minulla on kuitenkin perhe ja rakkaita ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Nykyisessä asuinkaupungissani Basildonissa taas tuntuu ettei täällä ole ketään, eikä mitään.

Viime aikojen kuulumisista minulla riittäisi kerrottavaa vaikka romaaniksi saakka, mutta tässä nyt tiivistettynä mietteitä viime ajoilta. Näiden ja lukemattomien muiden ajatusten siivittelemänä olenkin päättänyt muuttaa viimeistään ensi keväänä, riippuen siitä jaksanko olla vielä nykyisessä työpaikassani kunnes vuosi työsopimusta tulee täyteen. En ole asiasta vielä kovin tarkoin ottanut selvää, mutta joudun maksamaan jonkinlaista sopimussakkoa jos päätän työsopimukseni ennen kuin vuosi tulee täyteen. Tämä johtuu siitä että käyttämälläni rekrytointifirmalla ja sairaalalla on tietenkin sopimus koskien uusien työntekijöiden rekrytointia, josta sairaala maksaa. En myöskään olisi hirveän halukas nyt välittömästi muuttamaan, kun olen juuri päässyt hivenen asettumaan ja saanut arkea raiteilleen. Mutta jos nykyinen työ alkaa oikein tökkimään, niin sitten muutan jo aikaisemmin.

Ei, en ole vielä tulossa takaisin Suomeen. En ole vielä valmis luovuttamaan Englannin suhteen. Tällä hetkellä suunnitelmissa olisi muuttaa Lontooseen. Tiedän, että olin alunpitäen sitä mieltä että en halua muuttaa Lontooseen. En ole täysin varma vieläkään haluanko asua siellä. Lontoossa minulla olisi kuitenkin jo valmiiksi ystäviä, tuttu seurakunta ja kyllähän siellä tekemistäkin olisi. Ei kai se selviä muuta kuin kokeilemalla, että olisiko Lontoo mieleinen asuinpaikka. Töiden puolesta olen Lontoossa erityisesti kiinnostunut yhdestä yksityisestä syöpäsairaalasta, jonka työnhakuilmoituksia olen viime aikoina tiiviisti seuraillut. Sairaalalla on ensi kuussa avointen ovien päivä kiinnostuneille työnhakijoille, johon aion osallistua ja käydä vähän haistelemassa ilmapiiriä. Pikkuhiljaa täytyisi tosissaan aloittaa työnhakua ja alkaa suunnitella tätä seuraavaa muuttoa.