Kaksi kuukautta Englannissa

Gloucester Park

Eilen tuli täyteen tasan kaksi kuukautta Englantiin muutosta. Aika on mennyt ihan valtavan nopeasti, juurihan minä tänne vasta tulin. Viimeiset kaksi kuukautta ovat tuoneet elämääni uusia muutoksia enemmän kuin mikään muu ajanjakso elämässäni tähän mennessä. Fiilikset ovat vaihdelleet rajusti laidasta laitaan - välillä olen ollut taatusti maailman onnellisin ihminen ja välillä olen kyseenalaistanut rajusti jopa ammatinvalintaani.

Ihan ensimmäisenä täytyy kuitenkin sanoa, että Englantiin muuttaminen oli varmasti yksi elämäni parhaista päätöksistä! Olen niin valtavan iloinen, että rohkenin astua täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja lähteä toteuttamaan vuosien takaista unelmaa ulkomaille muuttamisesta. En tällä hetkellä kaipaa laisinkaan asumaan takaisin Suomeen. Minä olen onnellinen täällä. Vaikka minulla ei termin varsinaisessa merkityksessä ole koti-ikävä, on minulla ihan hirvittävä ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä Suomessa - perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Olen mielessäni useaan kertaan kuvitellut lämpimiä jälleennäkemisiä Suomessa rakkaiden ihmisten kanssa. Onneksi ei tarvitse kuvitella enää pitkään, sillä juuri tänään ostin lentoliput Suomen lomalle juhannukseksi!

Lempiaamiaiseni - olen hiljalleen muuttumassa toastiksi ja englantilaiseksi teekupposeksi täällä.

Kaipaan kommunikoinnin vaivattomuutta ja sitä että voin ilmaista itseäni sanoin täydellisesti äidinkielelläni ilman, että viestin tunne muuttuu käännösvaiheessa vähän joksikin muuksi. Jos kahvipöytäkeskustelussa on osallisena useampi kuin kolme ihmistä, olen huomattavasti hiljaisempi kuin mitä Suomessa vastaavassa tilanteessa olisin. Vaikka ymmärtäisinkin mitä muut sanovat, puhuvat he niin nopeasti, että minun on vaikea sanoa väliin mitään. Usein käy myös niin, että jos takeltelen vähän sanoissa, joku alkaa jo puhua omaa asiaa päälleni. Töissä tauolla on myös hirvittävän helppo sulkea englanninkielinen keskustelu taustahälinäksi, johon ei kiinnitä liikaa huomiota. Vaikka kommunikointi on päivä päivältä vaivattomampaa, silti usein tauolla haluan vain olla hiljaa ottamatta osaa keskusteluun. Sanoisinkin Englanti-minäni olevan hiljaisempi kuin Suomi-minäni. Tästäkin huolimatta olen kuitenkin äärettömän ylpeä itsestäni pystyessäni tekemään töitä muulla kuin omalla äidinkielelläni ympäristössä, jossa kukaan ei ymmärrä sanaakaan Suomea.

Töitä on takana nyt reilu kahdeksan viikkoa. Olen oppinut tuona aikana ihan valtavasti uutta! Kahdeksan viikkoa sitten en voinut tehdä itsenäisesti mitään ja kaikki tuntui vain sekamelskalta, josta oli mahdotonta saada minkäänlaista otetta. Kahden kuukauden jälkeen työskentelen jo osana vahvuutta ja minulla on vuorossa vastuullani yhdeksän potilasta, joiden tarpeista huolehdin vuoron aikana yhdessä työparinani työskentelevän hoiva-avustajan kanssa. Kahdeksan viikkoa sitten tuskin pysyin tolpillani 12½ tunnin työvuoroa ja nykyään työvuorot hujahtavat ohi niin nopeasti etten edes tiedä kuinka olen aikaisemmin ehtinyt tehdä työni kahdeksan tunnin vuoron aikana. Fiilikset työn suhteen ovat kuitenkin vaihdelleet erityisen voimakkaasti.

Vaadin itseltäni työn suhteen hirvittävän paljon. Koen riittämättömyyden tunnetta lähinnä siitä syystä, että tietotaitoni akuuttiosastolle on hyvin rajallinen työskenneltyäni viimeiset reilun kaksi vuotta vanhusten parissa hyvin erilaisissa olosuhteissa. Edelleenkin esillä oleva osittainen kielimuuri tuo myös haasteita työarkeen. Koen usein myös turhautumista joutuessani pyytää jatkuvasti apua työkavereiltani, kun minulla ei vielä ole lupaa hoitaa esimerkiksi suonensisäistiä lääkityksiä itsenäisesti. Näin kirjoitettuna kuulostaa ehkä hivenen hupsulta, että turhaudun joutuessani pyytämään apua. Ehkä sitä on Suomessa jotenkin oppinut mentaliteettiin, että jokainen hoitaa omat hommansa. Täällä minulle on kuitenkin useaan kertaan vakuuteltu, että teemme työtä tiimissä, jossa muita autetaan tarvittaessa. Suomalaisena sitä tietenkin ajattelee, että minun täytyisi tehdä jokin vastapalvelus. Toistaiseksi minun täytyy kuitenkin keskittyä vain siihen, että saan omat työni hoidettua työvuoron aikana. Aikaa ei siis juuri vastapalveluksille tällä hetkellä riitä. Yritän jatkuvasti muistutella itselleni, että olen ollut täällä vasta kaksi kuukautta, eikä kukaan oletakaan minun tietävän kaikkea. Menihän siinä Suomessakin useita kuukausia ennen kuin oli oppinut uuden työpaikan tavoille. Puhumattakaan jos se uusi työpaikka on ulkomailla paikassa, jossa hoitotyö on hyvin erilaista kuin kotimaassa ja jossa työt täytyy hoitaa itselle vieraalla kielellä.

Southend-on-Sea, upea merenrantakaupunki

Onneksi minulla on tukena huikeita työkavereita, jotka ovat ottaneet minut osastolle avosylin vastaan. He ovat auttaneet minua, vastanneet päivittäin ehtymättömään kysymysten tulvaan, opastaneet minulle kädestä pitäen asioita joissa olen epävarma, rohkaisseet minua kun olen sitä tarvinnut ja opettaneet minua englantilaisille tavoille. Ilman upeita työkavereita olisin aivan varmasti jo luovuttanut töiden suhteen. Osaston raskas luonne onkin hionut työyhteisöstä tiiviin porukan, joka pitää huolen siitä, että kaikilla on hyvä olla. Kun viikko takaperin purskahdin vuoron päätteeksi itkuun turhautumisen vuoksi, eivät työkaverit päästäneet minua kotiin ennen kuin olin kertonut heille miksi minulla oli paha mieli. Tämän lisäksi he vielä vakuuttelivat minun kyllä pärjäävän ja kertoivat kuinka hekin ovat aikanaan olleet samassa tilanteessa kuin minä (kumpikin ovat muuttaneet Englantiin muualta, mutta ovat olleet osastolla jo hyvän tovin). En voisi siis olla kiitollisempi ihmisistä, joiden kanssa saan tehdä töitä.

Alkuun pitkät työvuorot tuntuivat todella pitkiltä ja veivät minusta ihan kaikki mehut. Nykyään liputan kuitenkin täysin pitkien vuorojen nimeen, sillä vastineeksi pitkille päiville saa paljon vapaita. Suurimman osan ajasta teen kolme pitkää päivää viikossa, tuntien tasaamiseksi harvakseltaan vuoroja tulee viikossa neljä. Riippuen työvuorosuunnitelusta tämä saattaa tarkottaa pitkiäkin vapaaputkia, toisinaan kyllä myös useita ykkösvapaita. Oma työvuorolistani on näyttänyt muun muassa tältä: pitkä päivä, yksi vapaa, kaksi pitkää päivää, yksi vapaa, kaksi pitkää päivää, viisi vapaata, pitkä päivä, kaksi vapaata, kaksi pitkää päivää, kolme vapaata ja niin edelleen. Tämä on vaikuttanut ainakin minun kohdallani jaksamiseeni äärettömän positiivisesti. Jaksan touhuta vapailla paljon enemmän ja olen oppinut esimerkiksi rakastamaan pyykinpesua, mikä ennen kuului inhokki kotitöihini imuroinnin ohella. Kun vapaa-aikaa on tuplasti enemmän, viitsii aikaa käyttää enemmän myös kotitöiden tekemiseen.

Kun 11 000 naista kokoontuu ylistämään Jumalaa Wembley Arenalle. ♥

Pitkillä vapailla on myös kääntöpuolensa. Minulla ei käytännössä kämppisten ja kahden Lontoo-ystävän lisäksi ole täällä vielä mitään työpaikan ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja, joten vapaapäivät käyvät välillä pitkiksi ja tunnen oloni hivenen yksinäiseksi. Tiedän kyllä, että tulen aikanani löytämään lisää ystäviä, mutta sille täytyy vain antaa aikaa. Tottahan tilanne on aivan uusi kun olen vasta muuttanut tänne verrattaen vaikka Jyväskylään, jossa kerkesin kuitenkin asumaan viiden ja puolen vuoden ajan. Hiljalleen yritän tässä keksiä vapaa-ajalle harrastuksia joissa tavata uusia ihmisiä ja toivottavasti löydän myös seurakuntayhteyden, josta löytää palvelupaikan. Tähän mennessä olen käynyt vain Lontoon Hillsong-seurakunnassa, koska se on ennestään tuttu paikka. Lontooseen on kuitenkin matkaa täältä, joten en ole vielä varma jatkanko siellä käymistä, vai yritänkö löytää paikalliseurakunnan, jossa alkaa käymään. Varmaan ainakin käyn tutustumassa joihinkin paikallisiin seurakuntiin.

Tämä oli nyt tällaista ajatustenvirtaa fiiliksistä joita mielessä on risteillyt tämän viimeisen kahden kuukauden aikana. Onhan tämä monella tapaa ollut itselle kasvun aikaa. Tiedostan sen, että elän tällä hetkellä unelmaani, mutta tämänkin unelman eteen täytyy edelleen tehdä töitä. Välillä kyllä tuntuu myös siltä etten oikein tahdo nähdä metsää puilta. Täytyykin ihan välillä aina muistutella itseään relaamaan ja miettimään miksi olen täällä - tämä on unelmani, jota minä nyt pääsen elämään!