BTUH Excellence Awards 2017

Viime kuussa sain kunnian osallistua yhdessä yhdentoista osastoni kollegan kanssa sairaanhoitopiirimme gaalaan, jossa palkitaan eri kategorioissa ansioituneimpia yksilöitä ja työyhteisöjä. Osastomme oli kolmen parhaan joukossa kategoriassa vuoden paras kliininen tiimi. Gaala järjestettiin Stock Brook Country Clubilla, joka on parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä täältä Basildonista, Billericayssa. Meidän matkamme kohteeseen tosin kesti ehkä tuplaten tuon parikymmentä minuuttia. Syynä tähän iltapäiväruuhka, jollaisia en Suomessa ole ehkä koskaan nähnyt ja erimielisyydet sen suhteen, että minnekäs tästä seuraavasta risteyksestä pitääkään kääntyä - päädyimme ajamaan ympyrää. :D Saavuimme paikalle kuitenkin lopulta, onneksi vain kymmenisen minuuttia myöhässä.

Asu gaalaan löytyi aivan vahingossa. Kävin yhdessä paikallisessa hyväntekeväisyyskaupassa katselemassa kirjoja ja huomasin kuvassa näkyvän mekon yhden mallinuken päällä. Pyysin saada sovittaa sitä ja kotiutinkin kyseisen mekon sitten huokeaan viiden punnan hintaan. Kengät sain lainaan yhdeltä työkaveriltani. Kengät olivat aivan upeannäköiset, mutta voin kertoa etten ole koskaan elämässäni pitänyt jalassani noin korkeita korkoja. Gaalasta poislähtiessäni meinasin taittaa vielä nilkkani, mutta säästyin onneksi kyynärsauvoilta ja sairaslomalta tällä kertaa.

Gaala alkoi buffetilla. Suomalaisena ajattelin buffetin tällaisessa tilaisuudessa sisältävän lämmintä ruokaa moneen lähtöön. Brittiläinen buffet on kuitenkin varsin paljon vaatimattomampi ja kylmiä pikkusuolaisia (vihaan muuten sanaa pikkusuolainen :D) sisältävä tarjoilu. Ei muuten mitään vikaa, mutta olin jättänyt syömiset monelta tunnilta väliin, kun ajattelin saavan vatsani ääriään myöten täyteen buffetissa. Noh, seuraavalla kerralla sitten viisaampana brittiläisiin buffetteihin. Tämän vuoksi lautaselta löytyy myös vehnätuotteita, jos joku ihmettelee, sillä minulla oli kerta kaikkiaan niin nälkä etten voinut pidättäytyä pelkästään vihannes-/hedelmälinjalla enkä olettanut mitään gluteenitonta pyydettäessä saavani. Vatsa onneksi sieti tämän retkahduksen.

Palkintojenjako gaalassa oli järjestetty Oscar-gaalan tyyliin. Jokaista kategoria varten oli eri henkilö, joka ensin kertoi mitä kyseisen kategorian ehdokkailta odotettiin (esimerkillistä tiimityöskentelyä, positiivista potilaspalautettua, raudanlujaa ammattitaitoa ja niin edelleen). Tämän jälkeen palkinnon jakaja esitteli kunkin kategorian kolme parasta ehdokasta ja kertoi mistä syystä kukin oli ehdolle asetettu. Lopuksi rumpujenpärinän saattelemana palkinnon jakaja avasi kultaisen kirjekuoren, jossa luonnollisesti oli kategorian voittajan nimi.

Meidän kategoriamme voittaja julkistettiin illan ensimmäisenä. Jännitin totta kai tuloksia ja toivoin osastomme voittoa. Ennen kaikkea jännitin kuitenkin siitä syystä, että pelkäsin joutuvani kävelemään noissa korkeissa koroissa lavalle muiden työkavereideni kanssa. En nimittäin oikeasti meinannut edes buffet-pöytään selvitä ilman että olin nenälläni. Valitettavasti emme kuitenkaan voittaneet tällä kertaa vaan jäimme toiselle tai kolmannelle sijalle, voittajan lisäksi muita sijoituksia ei sen tarkemmin eritelty. Täytyy myöntää että oman kategorian voittajan julkaistamisen jälkeen loppugaala oli hivenen puuduttava, kun ei enää tarvinnut jännittää oman osaston puolesta.

Tällaisella kokoonpanolla iltaa vietimme. Ilta oli kyllä ikimuistoinen ja olen todella kiitollinen, että sain kutsun osallistua mukaan gaalaan, vaikka olen ollutkin täällä vasta niin pienen tovin. Tällaista kun ei ihan joka päivä pääse kokemaan!

Kaksi kuukautta Englannissa

Gloucester Park

Eilen tuli täyteen tasan kaksi kuukautta Englantiin muutosta. Aika on mennyt ihan valtavan nopeasti, juurihan minä tänne vasta tulin. Viimeiset kaksi kuukautta ovat tuoneet elämääni uusia muutoksia enemmän kuin mikään muu ajanjakso elämässäni tähän mennessä. Fiilikset ovat vaihdelleet rajusti laidasta laitaan - välillä olen ollut taatusti maailman onnellisin ihminen ja välillä olen kyseenalaistanut rajusti jopa ammatinvalintaani.

Ihan ensimmäisenä täytyy kuitenkin sanoa, että Englantiin muuttaminen oli varmasti yksi elämäni parhaista päätöksistä! Olen niin valtavan iloinen, että rohkenin astua täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja lähteä toteuttamaan vuosien takaista unelmaa ulkomaille muuttamisesta. En tällä hetkellä kaipaa laisinkaan asumaan takaisin Suomeen. Minä olen onnellinen täällä. Vaikka minulla ei termin varsinaisessa merkityksessä ole koti-ikävä, on minulla ihan hirvittävä ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä Suomessa - perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Olen mielessäni useaan kertaan kuvitellut lämpimiä jälleennäkemisiä Suomessa rakkaiden ihmisten kanssa. Onneksi ei tarvitse kuvitella enää pitkään, sillä juuri tänään ostin lentoliput Suomen lomalle juhannukseksi!

Lempiaamiaiseni - olen hiljalleen muuttumassa toastiksi ja englantilaiseksi teekupposeksi täällä.

Kaipaan kommunikoinnin vaivattomuutta ja sitä että voin ilmaista itseäni sanoin täydellisesti äidinkielelläni ilman, että viestin tunne muuttuu käännösvaiheessa vähän joksikin muuksi. Jos kahvipöytäkeskustelussa on osallisena useampi kuin kolme ihmistä, olen huomattavasti hiljaisempi kuin mitä Suomessa vastaavassa tilanteessa olisin. Vaikka ymmärtäisinkin mitä muut sanovat, puhuvat he niin nopeasti, että minun on vaikea sanoa väliin mitään. Usein käy myös niin, että jos takeltelen vähän sanoissa, joku alkaa jo puhua omaa asiaa päälleni. Töissä tauolla on myös hirvittävän helppo sulkea englanninkielinen keskustelu taustahälinäksi, johon ei kiinnitä liikaa huomiota. Vaikka kommunikointi on päivä päivältä vaivattomampaa, silti usein tauolla haluan vain olla hiljaa ottamatta osaa keskusteluun. Sanoisinkin Englanti-minäni olevan hiljaisempi kuin Suomi-minäni. Tästäkin huolimatta olen kuitenkin äärettömän ylpeä itsestäni pystyessäni tekemään töitä muulla kuin omalla äidinkielelläni ympäristössä, jossa kukaan ei ymmärrä sanaakaan Suomea.

Töitä on takana nyt reilu kahdeksan viikkoa. Olen oppinut tuona aikana ihan valtavasti uutta! Kahdeksan viikkoa sitten en voinut tehdä itsenäisesti mitään ja kaikki tuntui vain sekamelskalta, josta oli mahdotonta saada minkäänlaista otetta. Kahden kuukauden jälkeen työskentelen jo osana vahvuutta ja minulla on vuorossa vastuullani yhdeksän potilasta, joiden tarpeista huolehdin vuoron aikana yhdessä työparinani työskentelevän hoiva-avustajan kanssa. Kahdeksan viikkoa sitten tuskin pysyin tolpillani 12½ tunnin työvuoroa ja nykyään työvuorot hujahtavat ohi niin nopeasti etten edes tiedä kuinka olen aikaisemmin ehtinyt tehdä työni kahdeksan tunnin vuoron aikana. Fiilikset työn suhteen ovat kuitenkin vaihdelleet erityisen voimakkaasti.

Vaadin itseltäni työn suhteen hirvittävän paljon. Koen riittämättömyyden tunnetta lähinnä siitä syystä, että tietotaitoni akuuttiosastolle on hyvin rajallinen työskenneltyäni viimeiset reilun kaksi vuotta vanhusten parissa hyvin erilaisissa olosuhteissa. Edelleenkin esillä oleva osittainen kielimuuri tuo myös haasteita työarkeen. Koen usein myös turhautumista joutuessani pyytää jatkuvasti apua työkavereiltani, kun minulla ei vielä ole lupaa hoitaa esimerkiksi suonensisäistiä lääkityksiä itsenäisesti. Näin kirjoitettuna kuulostaa ehkä hivenen hupsulta, että turhaudun joutuessani pyytämään apua. Ehkä sitä on Suomessa jotenkin oppinut mentaliteettiin, että jokainen hoitaa omat hommansa. Täällä minulle on kuitenkin useaan kertaan vakuuteltu, että teemme työtä tiimissä, jossa muita autetaan tarvittaessa. Suomalaisena sitä tietenkin ajattelee, että minun täytyisi tehdä jokin vastapalvelus. Toistaiseksi minun täytyy kuitenkin keskittyä vain siihen, että saan omat työni hoidettua työvuoron aikana. Aikaa ei siis juuri vastapalveluksille tällä hetkellä riitä. Yritän jatkuvasti muistutella itselleni, että olen ollut täällä vasta kaksi kuukautta, eikä kukaan oletakaan minun tietävän kaikkea. Menihän siinä Suomessakin useita kuukausia ennen kuin oli oppinut uuden työpaikan tavoille. Puhumattakaan jos se uusi työpaikka on ulkomailla paikassa, jossa hoitotyö on hyvin erilaista kuin kotimaassa ja jossa työt täytyy hoitaa itselle vieraalla kielellä.

Southend-on-Sea, upea merenrantakaupunki

Onneksi minulla on tukena huikeita työkavereita, jotka ovat ottaneet minut osastolle avosylin vastaan. He ovat auttaneet minua, vastanneet päivittäin ehtymättömään kysymysten tulvaan, opastaneet minulle kädestä pitäen asioita joissa olen epävarma, rohkaisseet minua kun olen sitä tarvinnut ja opettaneet minua englantilaisille tavoille. Ilman upeita työkavereita olisin aivan varmasti jo luovuttanut töiden suhteen. Osaston raskas luonne onkin hionut työyhteisöstä tiiviin porukan, joka pitää huolen siitä, että kaikilla on hyvä olla. Kun viikko takaperin purskahdin vuoron päätteeksi itkuun turhautumisen vuoksi, eivät työkaverit päästäneet minua kotiin ennen kuin olin kertonut heille miksi minulla oli paha mieli. Tämän lisäksi he vielä vakuuttelivat minun kyllä pärjäävän ja kertoivat kuinka hekin ovat aikanaan olleet samassa tilanteessa kuin minä (kumpikin ovat muuttaneet Englantiin muualta, mutta ovat olleet osastolla jo hyvän tovin). En voisi siis olla kiitollisempi ihmisistä, joiden kanssa saan tehdä töitä.

Alkuun pitkät työvuorot tuntuivat todella pitkiltä ja veivät minusta ihan kaikki mehut. Nykyään liputan kuitenkin täysin pitkien vuorojen nimeen, sillä vastineeksi pitkille päiville saa paljon vapaita. Suurimman osan ajasta teen kolme pitkää päivää viikossa, tuntien tasaamiseksi harvakseltaan vuoroja tulee viikossa neljä. Riippuen työvuorosuunnitelusta tämä saattaa tarkottaa pitkiäkin vapaaputkia, toisinaan kyllä myös useita ykkösvapaita. Oma työvuorolistani on näyttänyt muun muassa tältä: pitkä päivä, yksi vapaa, kaksi pitkää päivää, yksi vapaa, kaksi pitkää päivää, viisi vapaata, pitkä päivä, kaksi vapaata, kaksi pitkää päivää, kolme vapaata ja niin edelleen. Tämä on vaikuttanut ainakin minun kohdallani jaksamiseeni äärettömän positiivisesti. Jaksan touhuta vapailla paljon enemmän ja olen oppinut esimerkiksi rakastamaan pyykinpesua, mikä ennen kuului inhokki kotitöihini imuroinnin ohella. Kun vapaa-aikaa on tuplasti enemmän, viitsii aikaa käyttää enemmän myös kotitöiden tekemiseen.

Kun 11 000 naista kokoontuu ylistämään Jumalaa Wembley Arenalle. ♥

Pitkillä vapailla on myös kääntöpuolensa. Minulla ei käytännössä kämppisten ja kahden Lontoo-ystävän lisäksi ole täällä vielä mitään työpaikan ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja, joten vapaapäivät käyvät välillä pitkiksi ja tunnen oloni hivenen yksinäiseksi. Tiedän kyllä, että tulen aikanani löytämään lisää ystäviä, mutta sille täytyy vain antaa aikaa. Tottahan tilanne on aivan uusi kun olen vasta muuttanut tänne verrattaen vaikka Jyväskylään, jossa kerkesin kuitenkin asumaan viiden ja puolen vuoden ajan. Hiljalleen yritän tässä keksiä vapaa-ajalle harrastuksia joissa tavata uusia ihmisiä ja toivottavasti löydän myös seurakuntayhteyden, josta löytää palvelupaikan. Tähän mennessä olen käynyt vain Lontoon Hillsong-seurakunnassa, koska se on ennestään tuttu paikka. Lontooseen on kuitenkin matkaa täältä, joten en ole vielä varma jatkanko siellä käymistä, vai yritänkö löytää paikalliseurakunnan, jossa alkaa käymään. Varmaan ainakin käyn tutustumassa joihinkin paikallisiin seurakuntiin.

Tämä oli nyt tällaista ajatustenvirtaa fiiliksistä joita mielessä on risteillyt tämän viimeisen kahden kuukauden aikana. Onhan tämä monella tapaa ollut itselle kasvun aikaa. Tiedostan sen, että elän tällä hetkellä unelmaani, mutta tämänkin unelman eteen täytyy edelleen tehdä töitä. Välillä kyllä tuntuu myös siltä etten oikein tahdo nähdä metsää puilta. Täytyykin ihan välillä aina muistutella itseään relaamaan ja miettimään miksi olen täällä - tämä on unelmani, jota minä nyt pääsen elämään!

Home sweet home

Agencyn kautta Englantiin sairaanhoitajiksi tuleville ulkomaalaisille tarjotaan usein asuinpaikkaa sairaalan asuntolasta. Asuntolassa saa myös usein asua ilmaiseksi sairaalasta riippuen esimerkiksi yhden tai kahden kuukauden ajan. Työpaikan varmistuessa minulta kysyttiin haluaisinko muuttaa sairaalan asuntolaan, jossa saisin asua ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi. Vastasin kysymykseen epäröimättä myöntävästi. Tiesin alusta saakka haluavani muuttaa ensin asuntolaan. Näin säästyisin yhdeltä stressitekijältä ennen lähtöä, kun ei etänä tarvitsisi kaiken muun lisäksi asuntoasioita vielä hoitaa. Tiesin ettei asuntoja kannattaisi täältä, niinkuin ei muualtakaan, sokkona näkemättä vuokrata, koska huijareita on vuokrasivustot pullollaan. Olen myös Suomessa opiskeluaikojen alusta lähtien kärsinyt asteittain pahenevista sisäilmaongelmista, joten myös tästä syystä minun täytyi päästä katsomaan asuntoa paikan päälle. Asuntolassa tapaisin myös muita sairaalassa työskenteleviä hoitajia ja muita minun kanssani samoihin aikoihin aloittaneita ulkomaalaisia hoitajia. Näin ollen näin asuntola-asumisen alkuun erittäin järkevänä ratkaisuna ulkomaille muuttaessani.

Myönnettävä kuitenkin on, että en minä kyllä täysin osannut varautua siihen minkälainen asumus minua täällä Englannissa vastassa olisi. Muistan kun matkan jäljiltä väsyneenä sairaalan henkilöstohallinnon edustaja lähti saattamaan minua sairaalan alueella olevalle asuntola-alueelle. Hän jätti minut parkkipaikalle odottelemaan hetkeksi, kun hän kävisi hakemassa avaimet asuntolaan. Muistan katselleeni edessäni olevia tiilirakennuksia ja ajatelleeni, että toivottavasti nuo eivät ole niitä asuntoloita. No, tottahan kai ne olivat. Asuntolaan sisään astuessamme ensimmäisinä fiiliksinä olivat lähinnä järkytys ja epäusko. Ihan oikeastiko minun pitäisi asua täällä? Järkytyksen saattoi luultavasti lukea kasvoiltani, sillä henkilöstöhallinnon edustaja sanoi ettei asuntola kummoinen ollut, vastasi kuulema lähinnä paikallisia opiskelija-asuntoja. Mielessäni mietin etten koskaan Suomessa opiskeluaikanani asunut edes puoliksi näin hirvittävässä paikassa. Ensifiiliksien perusteella väsyneenä teki siis mieli lähinnä purskahtaa itkuun ja lähteä seuraavana päivänä takaisin Suomeen.

Yhdessä asuntolablockissa asuu kaiken kaikkiaan 24 ihmistä, jotka kaikki jakavat yhteisen olohuoneen. Asuntola on jaettu neljään kuuden huoneen käytävään, joiden asukit taas sitten jakavat yhteisen wc:n sekä suihkun. Jokainen käytäväkommuuni jakaa myös yhteisen keittiön. Kaikilla on oma pieni huone, jossa on poikkeuksellisesti käsienpesuallas (wc:ssä tätä yleellisyyttä nimittäin ei ollut). No, kuvat kaiketi tässä tapauksessa kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Mietin aidosti pitkään julkaisisinko näitä kuvia edes ollenkaan, sillä en juuri koe minulla olleen varaa valittaa kun ilmaiseksi sain asuntolassa asua. Asuntola-asuminen oli kuitenkin osa tänne asettautumistani, joten päätin nämä kuvat julkaista.

Olen aina ollut koti-ihminen. Tykkään viettää paljon aikaa kotona leväten, rentoutuen ja akkuja ladaten. Koti ei ole vain paikka syömistä, nukkumista ja peseytymistä varten, vaan sillä on aivan erityinen merkitys minulle. Niinpä haluan kotini olevan kaunis, siisti ja kodikas. Asuntola ei täyttänyt mitään näistä kategorioista.

Kaikkialla oli vähän nuhruista ja likaista, vaikka yleiset tilat kävi viikottain siivoamassa siivoja. Ihan varma en ole mitä siivoja siivouspäivinä asuntolassamme teki, koska paikka ei näyttänyt olevan hänen käsittelynsä jälkeen yhtään sen siistimpi kuin hänen sinne tullessa. Wc:ssä esimerkiksi kyllä haisi kloriitille ja pesuaineille, mutta pöntössä oli siitä huolimatta jonkun jättämät viikon takaiset jarrutusjäljet. Pahoittelen antamaani mielikuvaa. Olohuoneessa oli ihan kivannäköinen televisio, joka ei kuitenkaan toiminut.

Keittiö oli niin hirvittävän likainen, että asuntolassa asuessani en kokannut kertaakaan, koska en vain kertakaikkiaan saattanut. En olisi edes säilyttänyt ruokiani keittiön jääkaapissa jos ei olisi ollut aivan pakko, sillä hyllyt olivat varmaan viimeisen vuoden aikana kertyneen lian peitossa ja tiskipöydillä oli likaisia astioita, jotka joku poismuuttanut asukas oli todennäköisesti sinne jättänyt, sillä ne eivät pöydällä liikahtaneet koko aikana kun asuntolassa asuin. Tiskipöydällä lojui myös homeinen tiskiharja. Ostin oman ja pesin oman ainoan kuppini aina huoneessani. En koskaan ollut avojaloin suihkua lukuunottamatta ja sekin puistatti minua jokainen kerta. Petivaatteet olivat varmaan kymmenen vuotta vanhat ja kaksi tyynyä yhdessä vastasi lähinnä muutamaa kasaan taiteltua tyynyliinaa. En siis voi sanoa asuntolakokemukseni olleen mitenkään erityisen positiivinen.

Aloin siis katselemaan asuntoja jo varmaan ihan ensimmäisenä iltanani asuntolassa, sillä halusin vain päästä sieltä mahdollisimman nopeasti pois. Päätin että kuukauden sisään olisin sieltä ulkona, koska penniäkään en aikoisi siellä asumisesta maksaa. Olin jo vielä Suomessa ollessani katsellut vähän Basildonin asuntotarjontaa, jotta tietäisin mitä odottaa. Olin henkisesti varautunut siihen, että minulla olisi varaa ainoastaan johonkin kymmenen hengen kommuuniin jossain ihan hirveässä läävässä ja maksaisin tästä lystistä tuplaten enemmän mitä Suomessa täydellisestä pienestä yksiöstäni. Sijaintinsa vuoksi vuokrataso on kyllä korkea (Lontoo on vain neljänkymmenen minuutin junamatkan päässä), mutta yllätyin kuinka mukavannäköisiäkin asuntoja oli tarjolla.

Laitoin viestiä muistaakseni kolmesta tai neljästä talosta. Ensimmäisenä sovin näytön asuntoon, jossa vuokranantaja asuisi asunnossa myös. Kyseessä oli keski-ikäinen naishenkilö, joka asuu tyttärensä kanssa. Heillä sitten oli ylimääräinen makuuhuone vuokrattavaksi. Otin häneen yhteyttä, koska asunto oli todella kaunis ja vuokra oli kohtuullinen. En totuuden nimissä kuitenkaan ollut varma haluaisinko tähän asuntoon todella, koska olisin todennäköisesti koko ajan tuntenut vain asuvani jonkun nurkissa ilman tunnetta siitä, että tämä olisi myös minunkin kotini.

16.3 olin menossa pankkiin avaamaan tiliä ja pankkiin lähtiessäni laitoin yhdelle vuokranantajalle viestiä talosta, josta olin kiinnostunut. Yllättäen vuokranantaja vastasi välittömästi ja sovimme näytön jo sille samalle päivälle. Minun ei juuri ovea pidemmälle tarvinnut astua kun tiesin haluavani muuttaa tähän taloon. Kyseessä on siis kolmekerroksinen talo, jossa on kuusi makuuhuonetta. Alimmassa kerroksessa on yksi makuuhuone, keittiö ja olohuone. Keskimmäisessä kerroksessa on kaksi makuuhuonetta ja ylimmässä kerroksessa kolme. Vuokranantaja oli vasta hiljattain ostanut talon ja remontoinut sen täysin uuteen uskoon lattiasta kattoon asti. Tuossa vaiheessa vasta kaksi talon kuudesta makuuhuoneesta oli asutettuja, koska talon remontti oli vasta valmistunut ja näin ollen huoneisiin etsittiin vasta ensimmäisiä asukkeja.

Kävin katsomassa kolmea huonetta, kahta ylimmässä kerroksessa ja yhtä talon keskimmäisessä kerroksessa. Yläkerran makuuhuoneet jakavat yhteisen kylpyhuoneen, mutta keskimmäisen kerroksen makuuhuoneessa on oma pieni kylpyhuone. Yläkerran makuuhuoneet ovat myös huomattavasti pienempiä kun taas keskikerroksen makuuhuoneesa on myös oma sohva. Tiesin heti haluavani huoneen omalla kylpyhuoneella. Jouduin kuitenkin tovin jos toisenkin mietiskelemään olisinko valmis maksamaan yli sataa puntaa vuokraa enemmän kuussa kun vuokra olisi jo ilmankin sata euroa enemmän kuin mitä maksoin yksiöstä Suomessa. Totesin kuitenkin, että minun on aivan turha vertailla vuokria Englannin ja Suomen välillä, sillä vuokrat nyt vain olisivat korkeammat enkä voisi asialle mitään. Tiesin kyllä että minulla olisi varaa maksaa kalliimpaa huonetta, mutta jotenkin tuntui hullulta maksaa jälleen sinne Suomeen verrattuna 200 euroa enemmän vuokraa ja jakaa vielä asunto viiden muun ihmisen kanssa.

Olin kuitenkin jo melkolailla päätökseni tehnyt heti talon nähdessäni - haluaisin makuuhuoneen omalla kylpyhyoneella. Ja senhän minä sitten otin. Pienintäkään hetkeä en ole päätöstäni katunut. Koko talo on todella ihana ja viimeisen päälle laitettu. Keittiöstä löytyy kaikki ruonlaittovälineitä ja astioita myöten ja talo on myös kokonaisuudessaan kalustettu. Vuokra sisältää kaiken mahdollisen kunnallisverosta (tai mikä lie se council tax suomeksi onkaan), lämmitykseen, veteen, nettiin ja viikottaiseen yleisten tilojen siivoukseen.

Tällä hetkellä talossa asuu minun lisäkseni kolme muuta asukasta - yksi niin sanotusti paikallinen, yksi kreikkalainen ja yksi italiainen. Tällä viikolla saamme uuden kämppiksen, jonka jälkeen jäljellä on enää yksi vapaa huone. Kaikki kämppikseni ovat todella mukavia, höpöttelemme törmätessämme ja olemme myös viettäneet aikaa yhdessä. Jännitin melko paljon tällaiseen kommuuniin muuttamista kun olen aikaisemmin Jyväskylässä jakanut asunnon maksimissaan sen yhden ihmisen kanssa ja nyt minulla tulee lopulta olemaan viisi kämppistä. Tähän mennessä yhteielo on kuitenkin sujunut paremmin kuin hyvin. Olemme kaikki kokoaikatöissä ja aikataulumme menevät hyvin usein niin ristiin, että emme edes näe toisiamme välttämättä useisiin päiviin. Tälläkään hetkellä en edes tiedä onko kotona minun lisäkseni ketään muuta kuin minä. Olemme kuitenkin mietiskelleet leffailtoja yhteisten vapaailtojen sattuessa kohdalle. Pidänkin siitä että muutkin kämppikseni haluavat tutustua muihin sen sijaan että olisi vain pakollinen paha tavata toinen aamulla keittiössä. Vaikka vietämmekin kaikki vapaa-ajalla töiden jälkeen paljon aikaa omissa oloissamme niin toisinaan juttelemme pitkät pätkät olohuoneessa tai syömme yhdessä lounasta takapihallamme.

Voisikin siis sanoa, että olen tullut kotiin.